Jäätävää toimintaa

Ihmisluonto on ristiriitainen.

On oltava kuten muutkin ja silti erilainen.
Taloja, etelänmatkoja ja mammonaa.
Elämyksiä, hemmottelua ja muotia.

Mut hei, ei unohdeta rakkautta, vapautta, onnea.
Elämässä pitää olla myös seksiä, glooriaa ja menestystä uralla.

Entäs ympärillä oleva maailma, kuka huolehtisi sen onnesta?
Talouskriisejä, rikoksia ja sotia.
Nälkää, sairauksia ja ihmisiä ilman kotia.

Jäätiköt sulaa ja vuodet kuumenee.
Mut eiks oo kivaa, kun on lämmin
ja lokakuussakin tarkenee!

Haloo, kuuluuko?

Maailma muuttuu, tää ei oo vitsi.

Hommat ei mee putkeen,

ja on aika selvää miksi.

Jotain on tehtävä, vaikka ei olis aikaa.

Tarvitaan päätöksiä ja tekoja, ei mitään taikaa.

Oo nyt jo hiljaa, mul on perhe, työ ja asuntolainaa.

Tää on kuultu ennenkin. Ihan sama, hohhoijaa...

Alkaako ahdistaa?

Totuus on, että valtakunta romahtaa,

ja se vetää meidät mukaan. 

Niin vaan käy, jos ei sitä

estä kukaan.

Känniapinat

Tämä ei ole moraalisaarna. Tämä ei myöskään ole oodi sekoilulle. Tämä on pohdinta siitä, kun mopo lähtee käsistä. (No okei, ehkä myös ihan vähän viikonlopun festaridarramorkkiksen aiheuttama avautuminen, mutta ei siitä sen enempää)

Heräät aamulla häntäluu murtuneena, etkä muista missä se meni. Polvessasi on kynnen kokoinen reikä, koska vedit lipat baarin portaissa. Menikö vähän liian lujaa? Onko hyvä pössis herätä putkasta, koska sammuit julkiselle paikalle ja poliisit kuskasivat sinut pois kuleksimasta?

Entä naurattaako silloin, kun huomaat, että olet julkaissut nettiin videoita tai kuvia itsestäsi vetämässä pohjia? Housuissasi on läikkä, koska kusit ohi. Heräät banaanipukuun pukeutuneen vierestä, koska tuli vedettyä muutama tequila liikaa. Tyyppi, jota et ole nähnyt aikoihin sanoo sinulle, että näytät "saatanan känniseltä ämmältä"...käykö mielessä, että olisi voinut ottaa ehkä muutaman vähemmän?

Huomaatko, että joka viikko facebook on täynnä dokauspäivityksiä ja kännikuvia? Onko kesäkeissi mahassa ympäri vuoden? Punottaako rapunaama, vaikka aurinko ei paista?

Monet jaksaa mussuttaa siitä, että on hirveää yleistystä, kun suomalaiset lokeroidaan kännääjiksi. Osaksi syy on siinä, että itse ruokimme tuota mielikuvaa jutuillamme. Toisaalta syy on yksinkertaisesti siinä, että meille, Petri Nygårdia tuota kansallissankaria lainatakseni, märkä maistuu. Sen lisäksi, että tilastojen mukaan vuotuinen alkoholinkulutuksemme on 10 litraa 100-prosenttista alkoholia per naama (http://www.stakes.fi/tilastot/tilastotiedotteet/2012/paihde/Kulutusennakko2011.pdf), väitettä tukee myös se, että joka saamarin kesä ja lätkätalvi, hittirenkutus on joku dokaamisesta kertova laulu.

Jalluu kossuu ja kaljaa. Hölkyn kölkyn! Me nostetaan maljaa! 

Vähän jäissä, pienissä häissä. Aamuun asti.

Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin.

Ostetaan juomaa, vedetään perseet ja hoilataan. Eikä siinä mitään, joskus on päästävä nollaamaan. Kysymys onkin lähinnä siitä, että missä kulkee raja. Milloin hauska muuttuu surulliseksi? 

Keiden joukoissa seisot?

Mietin tässä yhtenä iltana onnellisuutta. Pulpahti mieleen muutamia näkyjä, jotka kuvaavat minua, 24-vuotiasta sinkkua.

Juoksen keskellä yötä niin kovaa, että pyörryttää. Luen, teen töitä, en saa nukuttua, mutta olen vahva ja minulla on päämääriä.

Tanssin, flirttailen ja humallun ystävien kanssa. Tänään käy flaksi. Olen kaunis, villi ja vapaa enkä välitä paskan vertaa siitä, mitä huomenna tapahtuu.

Ajan pyörällä. Elämän yksinkertaiset asiat hymyilyttävät. Viesti ystävältä, soitto äidiltä, kohteliaisuus tuntemattomalta. Tuuli puhaltaa kasvoilleni ja minusta tuntuu hyvältä. 

Istun junassa ja katson maisemia. Mietin kaikkia onnellisia yhdessä, ja yhtäkkiä pakahdun tyhjyydestä, jota kukaan ei osaa täyttää. Voin fyysisesti pahoin, oksettaa.

Olenko normaali?

Kristiina Harjula kirjoittaa Hyvässä Terveydessä, että "normit paljastuvat parhaiten, kun ihminen tekee jotakin vallitsevien normien vastaisesti." Kun enemmistöllä on etuoikeus määritellä, mikä on normaalia, se luonnollisesti määrittelee itsensä normaaliksi ja vähemmistön poikkeukseksi.

Yksi elämän(i) ikuisuusaiheista tuntuukin olevan ihmisen sosiaalinen lokero. Varattu, naimisissa, perheellinen, sinkku. Erityisesti viimeinen luukku tuntuu aiheuttavan päänvaivaa niille, jotka eivät kuulu kyseiseen lokeroon. S-I-N-K-K-U. Mikä kummajainen on nainen tai mies, joka on onnellinen ilman kumppania ja lapsia?

Yleisin oletushan on se, että suhteessa elävä, juuri naimisiin mennyt tai lapsen saanut on onnellinen. Jos juuri eronnut tai vaikkapa keski-ikään ehtinyt sinkku sanoo olevansa onnellinen, sitä pidetään selittelynä. Puhumattakaan ikisinkuista. Ihminen, jolla ei ole koskaan ollut kumppania, on monien mielestä onneton, ongelma tai uhka. 

Olen aina elänyt yksin, enkä tiedä haluanko, että asia muuttuu. Toisina päivinä kaikki toimii, toisina vähän vähemmän.

Ainoa asia, jonka tiedän, on se, että haaveilen onnellisuudesta, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mihin lokeroon kuulun tai en kuulu.

Kauniita ja rohkeita lainaten: Lisää shampanjaa maailmanlopulleni!

P.S

Harjulan koko artikkeli täältä: http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Nainen-miksi-elät-yksin/1487/