Heräät aamulla häntäluu murtuneena, etkä muista missä se meni. Polvessasi on kynnen kokoinen reikä, koska vedit lipat baarin portaissa. Menikö vähän liian lujaa? Onko hyvä pössis herätä putkasta, koska sammuit julkiselle paikalle ja poliisit kuskasivat sinut pois kuleksimasta?
Entä naurattaako silloin, kun huomaat, että olet julkaissut nettiin videoita tai kuvia itsestäsi vetämässä pohjia? Housuissasi on läikkä, koska kusit ohi. Heräät banaanipukuun pukeutuneen vierestä, koska tuli vedettyä muutama tequila liikaa. Tyyppi, jota et ole nähnyt aikoihin sanoo sinulle, että näytät "saatanan känniseltä ämmältä"...käykö mielessä, että olisi voinut ottaa ehkä muutaman vähemmän?
Huomaatko, että joka viikko facebook on täynnä dokauspäivityksiä ja kännikuvia? Onko kesäkeissi mahassa ympäri vuoden? Punottaako rapunaama, vaikka aurinko ei paista?
Monet jaksaa mussuttaa siitä, että on hirveää yleistystä, kun suomalaiset lokeroidaan kännääjiksi. Osaksi syy on siinä, että itse ruokimme tuota mielikuvaa jutuillamme. Toisaalta syy on yksinkertaisesti siinä, että meille, Petri Nygårdia tuota kansallissankaria lainatakseni, märkä maistuu. Sen lisäksi, että tilastojen mukaan vuotuinen alkoholinkulutuksemme on 10 litraa 100-prosenttista alkoholia per naama (http://www.stakes.fi/tilastot/tilastotiedotteet/2012/paihde/Kulutusennakko2011.pdf), väitettä tukee myös se, että joka saamarin kesä ja lätkätalvi, hittirenkutus on joku dokaamisesta kertova laulu.
Jalluu kossuu ja kaljaa. Hölkyn kölkyn! Me nostetaan maljaa!
Vähän jäissä, pienissä häissä. Aamuun asti.
Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin.
Ostetaan juomaa, vedetään perseet ja hoilataan. Eikä siinä mitään, joskus on päästävä nollaamaan. Kysymys onkin lähinnä siitä, että missä kulkee raja. Milloin hauska muuttuu surulliseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti