Thanks to certain personal events, I've had an epiphany. For the first time, I get how it must feel like to be in your pants, dear gentlemen. Or scumbags, bastards, jerks, and all the other names you get when you misbehave around the ladies.
To be more precise, I am talking about love (though my perception is somewhat limited, but nevertheless). I am talking about the moments when you have just met a nice gal, who you have taken out for a couple of dates. Or perhaps a sweet girl with whom you have shared stories about your childhood, held hands in a cafe, and exchanged some cute and cheesy words. Or a foxy vixen who has rocked your socks by the core and made you wonder whether there is something more. Then what?
All of a sudden, the nice gal starts to demand more and more dates, and on top of that she wants to introduce her friends to you. The textos of the sweet girl get so sweet that your phone is drowning in syrup while you're trying to digest all the emotions shared in those messages. The foxy vixen turns into so feisty and passionate that her eyes start to burn when she sees you holding the neck of a friend.
Now you wonder, why is this wrong. If both parties are on the same line there is absolutely nothing wrong, after all, a person falling for someone, usually acts this way. However, often in the beginning of a new story there is one who is more excited than the other – and quite often this 'one' is a girl. Then follows the crazy-yet-so-familiar pattern of obsession, paranoia and clingyness, when the guy is not responding the same pace.
Well, one does not need to be a Sherlock to realize that this kind of behaviour is just hop, skip and a week from the end of story. Then come the waterworks, angry drunken phone calls and marathon conversations with girlfriends about what an emotionless dick the guy was.
All this (womenly) behaviour seems completely justified, when you are on the side of the hurt one. But what if you were the douchebag who cannot resonate the feelings of the other? What if you were the one who has to tell the other that she/he is going too fast, too intense, and too soon? What if you would have to call it a day, even though the other person is completely cool and awesome, but just not for you?
Indeed, it is not so nice to be the 'bad guy'. Not only you lose a promising relationship but you get to be the villain of the story as well.
Thus, my promise for the upcoming year 2013, is to be more understanding and less angry. I feel you, you assholes!
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Me, myself and my vagina
During the last couple of weeks I've done quite some searching: re-searching, stuff-searching, job-searching, school-searching, soul-searching...as a result, I actually feel more lost than before all the freakin' searching.
(By the way, I know that most likely the only reason you started to read this entry was because of the provokative title, which is kinda awesome, because it proves the true power of...)
Anyways, you know the feeling when you're compelled to look for something just for the sake of it? Maybe it is a job, a better car, truth about something that has been bothering you, or even a partner, a someone to love...And all this just because otherwise you would feel useless. Or maybe you're afraid to give an impression to others that you're just floating without a direction or a plan. Or that you lack knowledge. Funnily, when you finally find what you are searching for, you don't want to see it anymore. The idea(l) is more exciting than the real deal. You get what I mean?
Perhaps an example will elaborate better. A good friend told me about an interesting experience she had last week. She attended a workshop where women get the chance to really know their vagina. Yes, you read correctly. The idea is that instead of trusting general knowledge or being dependent on gynecologists or other doctors – who tell you what is best for you and your vagina – the women themselves will get to explore, gain information and find out what is literally inside of them. To most people this probably sounds either really hippy or pervert...or just weird. But when you think about it, it is actually quite astonihing that a 'thing' that is everywhere and on everyone's lips is at the same time such a taboo. I mean, there are so many women (needless to say how lost men are) who have never watched themselves, never masturbated or never found out how "a discovery of enormous significance to mankind" works. The quote is from a book The Anatomist by Federico Andahazi, and it tells about a 16th century physician, Mateo Colombo, who uncovers the clitoris. And, it is true, his finding is quite extraordinary – I mean, why else would so many be so intimidated by it?
So the question that follows; is it possible to find anything, if you are not ready to first find out who you are deep inside?
In a nutshell (connecting the abovementioned and my original point) I've come to the conclusion that before starting to search, everyone, including myself, should figure out two things:
(1) Do I know what I am searching for?
(2) Am I ready to really look what I found when I find it?
(By the way, I know that most likely the only reason you started to read this entry was because of the provokative title, which is kinda awesome, because it proves the true power of...)
Anyways, you know the feeling when you're compelled to look for something just for the sake of it? Maybe it is a job, a better car, truth about something that has been bothering you, or even a partner, a someone to love...And all this just because otherwise you would feel useless. Or maybe you're afraid to give an impression to others that you're just floating without a direction or a plan. Or that you lack knowledge. Funnily, when you finally find what you are searching for, you don't want to see it anymore. The idea(l) is more exciting than the real deal. You get what I mean?
Perhaps an example will elaborate better. A good friend told me about an interesting experience she had last week. She attended a workshop where women get the chance to really know their vagina. Yes, you read correctly. The idea is that instead of trusting general knowledge or being dependent on gynecologists or other doctors – who tell you what is best for you and your vagina – the women themselves will get to explore, gain information and find out what is literally inside of them. To most people this probably sounds either really hippy or pervert...or just weird. But when you think about it, it is actually quite astonihing that a 'thing' that is everywhere and on everyone's lips is at the same time such a taboo. I mean, there are so many women (needless to say how lost men are) who have never watched themselves, never masturbated or never found out how "a discovery of enormous significance to mankind" works. The quote is from a book The Anatomist by Federico Andahazi, and it tells about a 16th century physician, Mateo Colombo, who uncovers the clitoris. And, it is true, his finding is quite extraordinary – I mean, why else would so many be so intimidated by it?
So the question that follows; is it possible to find anything, if you are not ready to first find out who you are deep inside?
In a nutshell (connecting the abovementioned and my original point) I've come to the conclusion that before starting to search, everyone, including myself, should figure out two things:
(1) Do I know what I am searching for?
(2) Am I ready to really look what I found when I find it?
lauantai 10. marraskuuta 2012
Suomenkieli taito hukassa?
Facebookin, bloggerin, twitterin, tekstarin, sähköpostin ja muun sähköisen median aikakautena olen tullut siihen tulokseen, että iso osa nykysuomalaisista ei osaa suomen kieltä.
Ja miksi tämän pitäisi kiinnostaa ketään?
Toimittaja Tuomo Björkstenin facebookstatuspäivitys tiivistänee asian ytimen:
Välil on hyvä ottaa perspektiivii,
laajentaa näköpiirii
Ja kun näkee maailmaa
Avaraa ja julmaakin, kenties huomaakin
on paljon ottaa selviönä. " (Jukka Poika)
Ja miksi tämän pitäisi kiinnostaa ketään?
Toimittaja Tuomo Björkstenin facebookstatuspäivitys tiivistänee asian ytimen:
"Kielioppi on kuin henkilökohtainen hygienia. Voit jättää huolehtimatta siitä, jos haluat, mutta älä ihmettele, jos muut ihmiset vetävät sinusta omia johtopäätöksiään." Kirjoitus Helsingin yliopiston Porthanian vessan seinällä HS:n Kuukausiliitteen mukaan."
Parin viime vuoden aikana, opiskellessani ulkomailla, olen ymmärtänyt, kuinka tärkeä oma äidinkieli on. Olemme etuoikeutettuja, kun saamme opiskella ilmaiseksi taitoa, joka vielä pari vuosisataa sitten kuului vain eliitille - valkoisille lierihattumiehille ja filosofeille.
Parin viime vuoden aikana, opiskellessani ulkomailla, olen ymmärtänyt, kuinka tärkeä oma äidinkieli on. Olemme etuoikeutettuja, kun saamme opiskella ilmaiseksi taitoa, joka vielä pari vuosisataa sitten kuului vain eliitille - valkoisille lierihattumiehille ja filosofeille.
Tässä kohtaa moni huomauttaa, että kieli ja kommunikointitavat muuttuvat. Entä sitten jos ei osaa kirjoittaa yhdys sanoja oikea oppisesti. Tai jos piste pilkku relatiivi pronomini mikä joka on aina väärin ja joka menevät sekaisin. Tärkeintähän on se, että viesti menee perille mahdollisimman nopeasti?
Usein perustellaan, että vanhat lukemisen ja kirjoittamisen tavat mukautuvat nykyaikaisiin viestintävälineisiin. Kieliopin tärkeys jää siis toisarvoiseksi. Ja joka tapauksessa, kuka oikesti jaksaa nillittää pilkkusäännöistä...
Mutta säilyykö välittämiemme viestien sanoma todella?
Kun kommunikoi vaikkapa englanniksi, ymmärtää, kuinka ainutlaatuinen, monisyinen ja rikas suomi on. Ja samalla huomaa, kuinka nopeasti oma kieli unohtuu, jos sitä ei käytä.
Vai kuinka esimerkiksi selität ulkomaalaiselle, mikä on kaamos. Tai mitä tarkoittaa, kun puro solisee.
"Uhm...in winter we have this darkness?! that makes us depressed..." "There is this small river, you know, that makes this sound...hmmm.. a bit like, when bell rings but not..???"
On olemassa sanontoja ja käsitteitä, joita ei voi kääntää. Kieli on rikkaus, joka ansaitsee arvoisensa kohtelun. Ihmiset, kiitollisuutta, mä haluun nähä kiitollisuutta.
"Vaikkei kaikki ookaan perfektii,
pelkkää simaa ja serpentiiniiVälil on hyvä ottaa perspektiivii,
laajentaa näköpiirii
Ja kun näkee maailmaa
Avaraa ja julmaakin, kenties huomaakin
on paljon ottaa selviönä. " (Jukka Poika)
P.S. Kielioppia voi päntätä kätevästi (ja nopeasti) myös netissä: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=21
maanantai 15. lokakuuta 2012
Sounds like SUSHI!
I first heard about this issue couple of years go. Somehow, as a fan of sushi as well, I kinda blinded myself from it, but no more. To get the message loud and clear, The Hives will help me. Here it goes:
Well is it true what they say about it
They say it's new but I have to doubt it...
It's no secret that these days sushi is the new McDonald's. The delicacy that used to be a privilage of few –a special treat, or better yet, a part of a certain culture– has now become vacuum-packed, -30% off -product in the supermarket shelf. Don't get me wrong here, it is great that through globalization, we have the chance to experience new cultures. Only problem is, that it comes with a cost.
I got some people saying this way
I got some people saying that way
I got some people saying there's no way
Ain't it tough?
I recently read an article by Christiane Amanpour (http://news.yahoo.com/blogs/around-the-world-abc-news/world-hunger-sushi-cause-tuna-extinction-223930976.html#more-id), which put some facts on the table: today we consume so much fish that if we're not careful we may soon run out. Amanpour points out that, "the greatest fear is that wild caught fish will be completely replaced by farm raised harvested fish, which has already begun with low end sushi". Sooo, when sushi becomes an everyday food choice, there is the possibility, that it will severely impact the ecological balance of the oceans in our world, which then can lead to a collapse of all fish species.
You've seen the idiot walk
See the idiot talk
But you never learned nothing and nothing isn't over
See the robot walk
See the robot talk
See the idiot talk
But you never learned nothing and nothing isn't over
See the robot walk
See the robot talk
To be clear, it's not just about sushi. According to Monetary Bay Aquarium Seafood Watch (http://www.montereybayaquarium.org), there is a limit to the fish in the sea, despite the fact that the oceans are enormous. Yes, humans have been fishing the oceans for centuries. However, during the past five decades, thanks to technologies and global mass production, we've been fishing more efficiently than ever before. Scientists estimate that we have removed as much as 90 percent of the large predatory fish such as shark, swordfish and cod. 90 percent!!
See the idiot walk
See the idiot talk
See the idiot chalk up his name on the blackboard.
See the idiot talk
See the idiot chalk up his name on the blackboard.
In 2003, the Pew Oceans Commision gave a warning, that the world's oceans are in a state of "silent collapse".
Body at work and a mind on vacation
Who had the brain where it started to sink in
It was you
The thing is, that no matter how anxious this all makes you and me feel, we cannot live in denial. The oceans do a great deal of things that don't even cross our minds on a regular basis. For example, they do not only supply us with food, they help regulate our climate, and supply livelyhood for millions of people. So, if we continue with the same path, the causes might be, nicely put: quite fucked up.
Here's a link to infromation that might help to see that actually the sea isn't full of fish after all.
torstai 11. lokakuuta 2012
Kitchenjunkie
This topic is quite random, but I simply cannot hold it any longer:
It think I might have developed an addiction. I mean, almost every day I have this feeling I need to roll my sleeves, get out the spoons and knives and start steaming. The feeling I get out from it is so liberating, so fulfilling, so...calming.
Let me explain. It is kind of a mindset where you liberate yourself and go with the flow but at the same time you know exactly what you are doing – and the result is immediate. You cut, stir, boil...and then inhail...mmmm what a sensation, a sweet mixture of pure pleasure! Suddenly you see all the colours and you realise what a masterpiece you have created. Surely you all know what I'm saying, right?
I think it all began during the summer, very cunningly, when I started to watch Nigella. I literally could not stop watching her, http://www.youtube.com/watch?v=Amm9Go-lxdY&feature=rellist&playnext=1&list=PL2839E946DEF4705B ....Sweet Jesus!
Since then, this addiction has only gotten worse. Partly, I blame my new house, because the place to do my magic is huuuuuge, at least compared to my old house. It kind of haunts me every day saying: "Come, come...I know you want to."
One night I spent one and a half hours just reading and looking for different recepies. The other night I watched youtube with my housemate, and he showed me how this specialist squeesed all the different menus (that are normally enjoyed separately) together as one tasty cocktail. All I wanted to do was to get back to my pans and pots again...Yes, I'm talking about cooking!
This is getting quite ridiculous actually, because lately I have had the urge to cook even if have thousand other things to do. It is just such a pleasure. For example, last week, instead of preparing a presentation, I prepared lentil curry. On a Friday night I think I actually enjoyed my friends' birthday party the most before going there – I was drinking wine and baking a mudcake in my kitchen.
As a matter of fact, at this very moment I should be researching, and what am I doing: after cooking for hour and a half, I am writing about cooking.
Am I loosing it, or am I just getting old?
It think I might have developed an addiction. I mean, almost every day I have this feeling I need to roll my sleeves, get out the spoons and knives and start steaming. The feeling I get out from it is so liberating, so fulfilling, so...calming.
Let me explain. It is kind of a mindset where you liberate yourself and go with the flow but at the same time you know exactly what you are doing – and the result is immediate. You cut, stir, boil...and then inhail...mmmm what a sensation, a sweet mixture of pure pleasure! Suddenly you see all the colours and you realise what a masterpiece you have created. Surely you all know what I'm saying, right?
I think it all began during the summer, very cunningly, when I started to watch Nigella. I literally could not stop watching her, http://www.youtube.com/watch?v=Amm9Go-lxdY&feature=rellist&playnext=1&list=PL2839E946DEF4705B ....Sweet Jesus!
Since then, this addiction has only gotten worse. Partly, I blame my new house, because the place to do my magic is huuuuuge, at least compared to my old house. It kind of haunts me every day saying: "Come, come...I know you want to."
One night I spent one and a half hours just reading and looking for different recepies. The other night I watched youtube with my housemate, and he showed me how this specialist squeesed all the different menus (that are normally enjoyed separately) together as one tasty cocktail. All I wanted to do was to get back to my pans and pots again...Yes, I'm talking about cooking!
This is getting quite ridiculous actually, because lately I have had the urge to cook even if have thousand other things to do. It is just such a pleasure. For example, last week, instead of preparing a presentation, I prepared lentil curry. On a Friday night I think I actually enjoyed my friends' birthday party the most before going there – I was drinking wine and baking a mudcake in my kitchen.
As a matter of fact, at this very moment I should be researching, and what am I doing: after cooking for hour and a half, I am writing about cooking.
Am I loosing it, or am I just getting old?
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
Jerks of Finland?
Yesterday, I saw Ruby Sparks. It is the new film of Jonathan Dayton and Valerie Faris (same duuuds that directed Little Miss Sunshine). Without giving any spoilers, I just want to state that it was an apt illustration of shyness, ackwardness and selfishness.
(It was also a story about love, as the trailer demonstrates http://www.imdb.com/title/tt1839492/. But, I'll write about that another time...)
Anyways, to the topic. Ruby Sparks, or more accurately its protagonist Calvin, got me thinking about socially ackward and self-centered people. I come from Finland, which is quite broadly known for being a cold place. It has been said that Finnish people are not the most outgoing but that when you get to know them, they are friendly and compliant. Might be true in many cases, but what I've experienced also quite often is that somehow the closeness of (un)familiar faces makes Finns really akward and even rude. And yes, I generalize, but it must come from somewhere, right?
Let me demonstrate:
During my summer holidays, quite weird incident occured in a bank queue. An old lady behind me was waiting for her turn, and since she was in a wheelchair, she couldn't move properly herself. Well, what happened is that after a while I heard a banal voice behind me saying: "Uhm...someone should move this lady.." I turned and saw not one but three men aged around 45 just standing there awkwardly doing nothing. What was even more absurd, was the fact that when another lady and myself went to help this woman, one of the men started to complain that "in these situations there should be some care-taker to do these things" as if the old lady wouldn't exist or hear anything.
Another example is (quite commonly recognized fact), that Finnish men do not show their emotions unless they are drunk. So, if a jerk in a bar approaches you from behind, grabs your ass and suggests to "go fuck at his place" (or in his van, as one gentleman proposed in a jazz-festival years ago) don't be surprised. Weirdly enough (and this is where it differs from other countries I know) sober in daylight the same guy would not dare to look at you in the eye, let alone suggest something more physical.
At this point, I must say that girls can be jackasses as well (otherwise, I'll get a bunch of angry Finnish guys after me, which I don't want. Our relationship is cold enough as it is).
Anyways, these small episodes made me wonder, where this (Finnish) jerkness comes from.
First of all, I blame the location. It is quite dark, grey and cold most of the year up North. It must have an effect. Imagine yourself freezing all the time and not seeing daylight. It makes you want to just curl up between blankets and stay there until it gets better. Second of all, I blame the density. Finlad is bigger than United Kingdom but our whole population is less than half of the population of London. Not much neighbors around to socialize with I would say...hmmm...third of all. What was my point again?
Noup. Cannot make more excuses. So, if there is anyone, who can explain me this rude and weird behaviour, please do, because I can't.
(It was also a story about love, as the trailer demonstrates http://www.imdb.com/title/tt1839492/. But, I'll write about that another time...)
Anyways, to the topic. Ruby Sparks, or more accurately its protagonist Calvin, got me thinking about socially ackward and self-centered people. I come from Finland, which is quite broadly known for being a cold place. It has been said that Finnish people are not the most outgoing but that when you get to know them, they are friendly and compliant. Might be true in many cases, but what I've experienced also quite often is that somehow the closeness of (un)familiar faces makes Finns really akward and even rude. And yes, I generalize, but it must come from somewhere, right?
Let me demonstrate:
During my summer holidays, quite weird incident occured in a bank queue. An old lady behind me was waiting for her turn, and since she was in a wheelchair, she couldn't move properly herself. Well, what happened is that after a while I heard a banal voice behind me saying: "Uhm...someone should move this lady.." I turned and saw not one but three men aged around 45 just standing there awkwardly doing nothing. What was even more absurd, was the fact that when another lady and myself went to help this woman, one of the men started to complain that "in these situations there should be some care-taker to do these things" as if the old lady wouldn't exist or hear anything.
Another example is (quite commonly recognized fact), that Finnish men do not show their emotions unless they are drunk. So, if a jerk in a bar approaches you from behind, grabs your ass and suggests to "go fuck at his place" (or in his van, as one gentleman proposed in a jazz-festival years ago) don't be surprised. Weirdly enough (and this is where it differs from other countries I know) sober in daylight the same guy would not dare to look at you in the eye, let alone suggest something more physical.
At this point, I must say that girls can be jackasses as well (otherwise, I'll get a bunch of angry Finnish guys after me, which I don't want. Our relationship is cold enough as it is).
Anyways, these small episodes made me wonder, where this (Finnish) jerkness comes from.
First of all, I blame the location. It is quite dark, grey and cold most of the year up North. It must have an effect. Imagine yourself freezing all the time and not seeing daylight. It makes you want to just curl up between blankets and stay there until it gets better. Second of all, I blame the density. Finlad is bigger than United Kingdom but our whole population is less than half of the population of London. Not much neighbors around to socialize with I would say...hmmm...third of all. What was my point again?
Noup. Cannot make more excuses. So, if there is anyone, who can explain me this rude and weird behaviour, please do, because I can't.
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Too fat to die.
An eye-opening thing happened to me couple of days ago. I discussed with a girl who used to model in a hardcore way. The stories she told about her work were worse than I could have ever imagined.
Our culture is getting more and more self-aware and outlook-orientated every day. The idealization of beauty affects our behaviour and life choises. And let's face it, whether we want it or not, the matter of (ideal)beauty concerns mostly females on a regular basis.
"When I was modelling, I couldn't drink red wine because of the calories" the girl told me as we were sipping our bloody yet delicious glasses.
Still not convinced? Well let's try it another way. How many modern woman can say with a straight face they have never been concerned about looks?
No wonder. Even a normal day is filled with images and messages that tell how women should be and act. In the supermarket all the products are labelled with calorie-tags. Bus stops, streets and shopping malls inform about new diets, sports, clothes, beauty products and so forth. With our friends we compare our asses, thighs and bellies. There is always someone who is prettier, thinner or has bigger boobs than you - or eats healthier and makes you feel bad about the pizza you just finished for lunch.
Yes, it has been said that when you get older, you realize how unimportant these things are. But what if a young girl, who grows up in this kind of world, has so distrubed self-image that she doesn't reach adulthood?
"I've been on a diet since I was 15 knowing that I was the fattest of all the other models" the ex-model told me. And just to inform, I am talking about a girl who was adviced to loose weight when the scale said 45 kilos. She stopped modelling when a longer job in Asia literally took all of her. "I came back home and collapsed. My mom took me to the hospital. At that time I weighed 41 kilos."
A friend of hers was not as fortunate - she modelled herself to death. And sadly, there are thousands of stories like this.
What is wrong with this picture?
Who has the right to say, that when you are completely anorexic, you are not thin enough for these or those clothes?
Who has the right to decide that an eight year old child has wrinkles, and thus needs botox? (Yes, im serious, check this out http://www.youtube.com/watch?v=1EOgkA3p9zI&feature=relmfu ).
Who has the right to make growing kids focus on looking like adults instead of being the children they are?
Who has the right to influence on millions of young girls in a way that their view on food and their bodies is wrecked for the rest of their lives?
Our culture is getting more and more self-aware and outlook-orientated every day. The idealization of beauty affects our behaviour and life choises. And let's face it, whether we want it or not, the matter of (ideal)beauty concerns mostly females on a regular basis.
"When I was modelling, I couldn't drink red wine because of the calories" the girl told me as we were sipping our bloody yet delicious glasses.
Still not convinced? Well let's try it another way. How many modern woman can say with a straight face they have never been concerned about looks?
No wonder. Even a normal day is filled with images and messages that tell how women should be and act. In the supermarket all the products are labelled with calorie-tags. Bus stops, streets and shopping malls inform about new diets, sports, clothes, beauty products and so forth. With our friends we compare our asses, thighs and bellies. There is always someone who is prettier, thinner or has bigger boobs than you - or eats healthier and makes you feel bad about the pizza you just finished for lunch.
Yes, it has been said that when you get older, you realize how unimportant these things are. But what if a young girl, who grows up in this kind of world, has so distrubed self-image that she doesn't reach adulthood?
"I've been on a diet since I was 15 knowing that I was the fattest of all the other models" the ex-model told me. And just to inform, I am talking about a girl who was adviced to loose weight when the scale said 45 kilos. She stopped modelling when a longer job in Asia literally took all of her. "I came back home and collapsed. My mom took me to the hospital. At that time I weighed 41 kilos."
A friend of hers was not as fortunate - she modelled herself to death. And sadly, there are thousands of stories like this.
What is wrong with this picture?
Who has the right to say, that when you are completely anorexic, you are not thin enough for these or those clothes?
Who has the right to decide that an eight year old child has wrinkles, and thus needs botox? (Yes, im serious, check this out http://www.youtube.com/watch?v=1EOgkA3p9zI&feature=relmfu ).
Who has the right to make growing kids focus on looking like adults instead of being the children they are?
Who has the right to influence on millions of young girls in a way that their view on food and their bodies is wrecked for the rest of their lives?
lauantai 8. syyskuuta 2012
From Maastricht with love
It is autumn guys, which means that all the busy bees are getting back to their daily routines of school, work and so forth. I'm back as well, and since my location is in the heart of Europe by the lovely Maas, most of the blog entries will be in English at least until next summer. (Finland will nevertheless be connected. I am a Finn after all).
Back in business
Anyways, during the past months I've been quite uneasy about the happenings of the world: Syria, financial crisis, melting Arctic, rising unemployment, and so on and so on...
However, since my arrival to the sweet bubble of Maas-life, I remembered how it is to believe and pick up your butt again. It is actually quite amazing how much can happen in a city of 120 000 inhabitants. There are so many enthusiastic initiatives led by students and young people, that sometimes it is difficult to decide where to start. Here's a few of already existing ones, hopefully they inspire all to make a move - even a tiny one.
Pimp my plate
"You are what you eat" goes the saying. In Maastricht there are local food co-operatives such as Voko, Cafe Bandito, community garden Sphinx and the LBB (Landbouwbelang) eetcafe, that all supply food and knowledge about how to eat well and in a more sustainable and healthy manner. Not to mention the bliss of sharing delicious meals together with people.
At this point I must flag for Finland as well. I just found out about this amazing food-service (middag.fi) in Helsinki that plans, packs and delivers local and ecological food in the capital area. Imagine getting meals and recepies designed by proffessional chefs and nutritionists - delivered at your doorstep. No pointless shopping or extra food to throw away. Quite cool! I also want to recommend the Restaurant day initiative - first launched in May 2011 - which has spread from Helsinki to all over Europe and even Canada (http://www.independent.co.uk/travel/europe/trail-of-the-unexpected-helsinkis-restaurant-day-8027447.html). Think about it: create your own pop-up restaurant, cafe or bar during one day, the menu and location is up to you. Good food with new faces. Sweet.
Psst all you around Maas, wouldn't it be thrilling to have this kind of day here as well?
Thumbs up
To actually make amends, the way is usually towards the top. Hence, activity on an organizational level is quite cruical. University-based enterprises such as Green Office, Oikos and Gecco, strive for social and economic sustainability projects here in Maastricht by empowering university students, staff members, companies and the city. For example, thanks to Gecco and Green Office, we have an e-reader market at our faculty to recycle the mandatory readings among students and prevent useless printing. Simple but effective.
To the grassroots
And last but definitely not least, from my point of view, most impressive busy bees are the completely voluntary-based squatted cultural centres here in Maastricht. With will of freedom and effort to do it in their own way, LBB, Mandril and Hotel Ossekop share, care and create events, cultural activities, exhibitions etc. with their own hands to offer an alternative for conventional living and mass entertainment.
Inspired yet? Listen to this and fall in love with Maastricht: http://www.myspace.com/seriousbeansproject/music/songs/maastricht-88024866
P.S If you want to know more about the initiatives, check them out on Facebook or on their web-pages:
Voko: https://www.facebook.com/pages/Voko-Maastricht/183065355063798
Bandito: https://www.facebook.com/bandito.espresso
Mandril: https://www.facebook.com/MCCMaastricht
LBB: https://www.facebook.com/pages/Landbouwbelang/175548802489981
Green Office: http://greenofficemaastricht.nl/
Oikos: http://maastricht.oikos-international.org/
Gecco: https://www.facebook.com/GECCO.UCM/info
torstai 6. syyskuuta 2012
Asiakaspalvelijani automaatti
Tuntuuko koskaan siltä, että mistään ei saa apua, koska kaiken saa tehdä itse?
Viime kuukausien aikana olen huomannut, että automatisointi ja sähköiseksi muuttuminen ei todellakaan aina helpota elämistä. Annan pari esimerkkiä:
Muuttoilmoitus/postissa asiointi
Vaihdat osoitetta, joka pitää luonnollisesti ilmoittaa maistraattiin. Maistraatilta uudet tietosi kulkeutuvat automaattisesti virastoihin, pankkeihin jne..Ensimmäisellä kerralla toimenpide luonnistuu näppärästi verkossa. Käy kuitenkin niin, että joudut muuttamaan uudestaan väliaikaisesti jonnekin muualle, kenties ulkomaille tai vaikkapa kesätyön perässä toiseen kaupunkiin. Ilmoitus on tehtävä uudestaan. Nyt homma ei toimikaan yhtä sujuvasti, koska postilla kestää käsitellä tietosi. Tärkeät paperisi seikkailevat ties missä. Saattaa käydä jopa niin, että vaikka olet informoinut useita tahoja uudesta osoitteestasi, posti kääntää kirjeet ja paketit vanhaan postiluukkuun.
Päätät soittaa asiakaspalveluun. "Voit vaihtaa osoitteesi sähköisesti pankkitunnuksilla", palvelusta vastataan. "No mutta kun ei onnistu. Ei katsos ole niitä pankkitunnuksia, kun eivät ole tulleet postin kautta perille", sinä tuskailet. "Voit myös käydä konttorissa ja täyttää paperisen lomakkeen", palvelija jatkaa. Selvä. Lähdet postiin, ja ajattelet, että siellä homma toimii, ja virkailija laittaa hommat reilaan yhdessä sinun kanssasi. Pääset luukulle ja asiakaspalvelija tunkee käteesi tukon paperia. "Tarkemmat ohjeet löytyvät netistä. Tuossa on myös puhelinnumero, johon voit soittaa, jos tulee vaikeuksia". Jes, kiitos, auttaa ihan hemmetisti.
Kelan/Verotoimiston kanssa asiointi
Katso yllä oleva ja lisää puhelimessa jonotukseen puoli tuntia lisää, minkä jälkeen langan toisessa päässä oleva neuvoo sinut nettisivuille.
Lentokentällä asiointi
Uusin ja ylivoimaisesti turhauttavin villitys on pakollinen itsepalvelu-lähtöselvitys lentokentällä.
Jonotin maanantaina yhden ylimääräisen laukkuni kanssa 20 minuuttia matkatavaroiden luovutukseen. Elämäänsä kyllästynyt virkailija ilmoittaa minulle, että "Tämä on baggage drop, lähtöselvitys tapahtuu itsepalveluautomaatissa". Ahaa, minun pitää siis mennä automaatille, selvittää papereideni joukosta, mikä varausnumero sopii automaattiin, ja klikkailla itse laukkusysteemit ja matkatavaroiden selvitys välilentojen sokkeloissa oikeaan määränpäähän, tulostaa laukkulärpäke, tarrata se kiinni pakaasiin, jonottaa sen jälkeen uudestaan ja luottaa siihen, että olen onnistunut tekemään kaiken oikein?" "Kyllä, tässä tiskillä vastaanotetaan vain tavarat."
Jaa, no olisihan minun pitänyt tietenkin hoksata ennen lentoa katsoa yhtiön nettisivuille, joista selviää, että Blue 1 on syyskuusta alkaen itsepalvelun varassa: http://www.blue1.com/fi/fi/Matkustusinfo/Ennen-matkaa/Lahtoselvitys/.
Jos nämä toimenpiteet saavat nuorenkin ihmisen turhautumaan, voi vain kuvitella, miltä pihtiputaan tädistä tuntuu. On varmaan todella mukavaa näpytellä jotakin automatisoitua nappulaa tai tablettia kotona, kun ei yhtäkkiä muistakaan, mitä lääkkeitä piti ottaa. Tai ottaa selvää milloin eri värejä vaihteleva masiina tarkoittaa, että on aika peseytyä ja käydä vessassa.
Tee-se-itse-politiikka on ihan kätevä ratkaisu moneen asiaan. Ikävää on se, että kun kaikki on netin ja automaattien varassa, tapahtuu kämmäyksiä ja vahinkoja, joihin ainoa apu löytyy verkosta tai vempaimesta, jota ei alun perinkään osannut käyttää.
Kutsukaa mummoksi, mutta minusta ainakin olisi mukava keskustella itselleni tärkeistä asioista ihan oikean henkilön kanssa. Olen kyllä valmis maksamaan siitä, että joku auttaa silloin, kun ei itse osaa tehdä jotakin yhtä sujuvasti kuin asiaan erikoistunut ammattilainen.
Asiakaspalvelijat takaisin kiitos!
Viime kuukausien aikana olen huomannut, että automatisointi ja sähköiseksi muuttuminen ei todellakaan aina helpota elämistä. Annan pari esimerkkiä:
Muuttoilmoitus/postissa asiointi
Vaihdat osoitetta, joka pitää luonnollisesti ilmoittaa maistraattiin. Maistraatilta uudet tietosi kulkeutuvat automaattisesti virastoihin, pankkeihin jne..Ensimmäisellä kerralla toimenpide luonnistuu näppärästi verkossa. Käy kuitenkin niin, että joudut muuttamaan uudestaan väliaikaisesti jonnekin muualle, kenties ulkomaille tai vaikkapa kesätyön perässä toiseen kaupunkiin. Ilmoitus on tehtävä uudestaan. Nyt homma ei toimikaan yhtä sujuvasti, koska postilla kestää käsitellä tietosi. Tärkeät paperisi seikkailevat ties missä. Saattaa käydä jopa niin, että vaikka olet informoinut useita tahoja uudesta osoitteestasi, posti kääntää kirjeet ja paketit vanhaan postiluukkuun.
Päätät soittaa asiakaspalveluun. "Voit vaihtaa osoitteesi sähköisesti pankkitunnuksilla", palvelusta vastataan. "No mutta kun ei onnistu. Ei katsos ole niitä pankkitunnuksia, kun eivät ole tulleet postin kautta perille", sinä tuskailet. "Voit myös käydä konttorissa ja täyttää paperisen lomakkeen", palvelija jatkaa. Selvä. Lähdet postiin, ja ajattelet, että siellä homma toimii, ja virkailija laittaa hommat reilaan yhdessä sinun kanssasi. Pääset luukulle ja asiakaspalvelija tunkee käteesi tukon paperia. "Tarkemmat ohjeet löytyvät netistä. Tuossa on myös puhelinnumero, johon voit soittaa, jos tulee vaikeuksia". Jes, kiitos, auttaa ihan hemmetisti.
Kelan/Verotoimiston kanssa asiointi
Katso yllä oleva ja lisää puhelimessa jonotukseen puoli tuntia lisää, minkä jälkeen langan toisessa päässä oleva neuvoo sinut nettisivuille.
Lentokentällä asiointi
Uusin ja ylivoimaisesti turhauttavin villitys on pakollinen itsepalvelu-lähtöselvitys lentokentällä.
Jonotin maanantaina yhden ylimääräisen laukkuni kanssa 20 minuuttia matkatavaroiden luovutukseen. Elämäänsä kyllästynyt virkailija ilmoittaa minulle, että "Tämä on baggage drop, lähtöselvitys tapahtuu itsepalveluautomaatissa". Ahaa, minun pitää siis mennä automaatille, selvittää papereideni joukosta, mikä varausnumero sopii automaattiin, ja klikkailla itse laukkusysteemit ja matkatavaroiden selvitys välilentojen sokkeloissa oikeaan määränpäähän, tulostaa laukkulärpäke, tarrata se kiinni pakaasiin, jonottaa sen jälkeen uudestaan ja luottaa siihen, että olen onnistunut tekemään kaiken oikein?" "Kyllä, tässä tiskillä vastaanotetaan vain tavarat."
Jaa, no olisihan minun pitänyt tietenkin hoksata ennen lentoa katsoa yhtiön nettisivuille, joista selviää, että Blue 1 on syyskuusta alkaen itsepalvelun varassa: http://www.blue1.com/fi/fi/Matkustusinfo/Ennen-matkaa/Lahtoselvitys/.
Jos nämä toimenpiteet saavat nuorenkin ihmisen turhautumaan, voi vain kuvitella, miltä pihtiputaan tädistä tuntuu. On varmaan todella mukavaa näpytellä jotakin automatisoitua nappulaa tai tablettia kotona, kun ei yhtäkkiä muistakaan, mitä lääkkeitä piti ottaa. Tai ottaa selvää milloin eri värejä vaihteleva masiina tarkoittaa, että on aika peseytyä ja käydä vessassa.
Tee-se-itse-politiikka on ihan kätevä ratkaisu moneen asiaan. Ikävää on se, että kun kaikki on netin ja automaattien varassa, tapahtuu kämmäyksiä ja vahinkoja, joihin ainoa apu löytyy verkosta tai vempaimesta, jota ei alun perinkään osannut käyttää.
Kutsukaa mummoksi, mutta minusta ainakin olisi mukava keskustella itselleni tärkeistä asioista ihan oikean henkilön kanssa. Olen kyllä valmis maksamaan siitä, että joku auttaa silloin, kun ei itse osaa tehdä jotakin yhtä sujuvasti kuin asiaan erikoistunut ammattilainen.
Asiakaspalvelijat takaisin kiitos!
tiistai 28. elokuuta 2012
Jäätävää toimintaa
Ihmisluonto on ristiriitainen.
On oltava kuten muutkin ja silti erilainen.
Taloja, etelänmatkoja ja mammonaa.
Elämyksiä, hemmottelua ja muotia.
Mut hei, ei unohdeta rakkautta, vapautta, onnea.
Elämässä pitää olla myös seksiä, glooriaa ja menestystä uralla.
Entäs ympärillä oleva maailma, kuka huolehtisi sen onnesta?
Talouskriisejä, rikoksia ja sotia.
Nälkää, sairauksia ja ihmisiä ilman kotia.
Jäätiköt sulaa ja vuodet kuumenee.
Mut eiks oo kivaa, kun on lämmin
ja lokakuussakin tarkenee!
Haloo, kuuluuko?
On oltava kuten muutkin ja silti erilainen.
Taloja, etelänmatkoja ja mammonaa.
Elämyksiä, hemmottelua ja muotia.
Mut hei, ei unohdeta rakkautta, vapautta, onnea.
Elämässä pitää olla myös seksiä, glooriaa ja menestystä uralla.
Entäs ympärillä oleva maailma, kuka huolehtisi sen onnesta?
Talouskriisejä, rikoksia ja sotia.
Nälkää, sairauksia ja ihmisiä ilman kotia.
Jäätiköt sulaa ja vuodet kuumenee.
Mut eiks oo kivaa, kun on lämmin
ja lokakuussakin tarkenee!
Haloo, kuuluuko?
Maailma muuttuu, tää ei oo vitsi.
Hommat ei mee putkeen,
ja on aika selvää miksi.
Jotain on tehtävä, vaikka ei olis aikaa.
Tarvitaan päätöksiä ja tekoja, ei mitään taikaa.
Oo nyt jo hiljaa, mul on perhe, työ ja asuntolainaa.
Tää on kuultu ennenkin. Ihan sama, hohhoijaa...
Alkaako ahdistaa?
Totuus on, että valtakunta romahtaa,
ja se vetää meidät mukaan.
Niin vaan käy, jos ei sitä
estä kukaan.
tiistai 14. elokuuta 2012
Känniapinat
Tämä ei ole moraalisaarna. Tämä ei myöskään ole oodi sekoilulle. Tämä on pohdinta siitä, kun mopo lähtee käsistä. (No okei, ehkä myös ihan vähän viikonlopun festaridarramorkkiksen aiheuttama avautuminen, mutta ei siitä sen enempää)
Heräät aamulla häntäluu murtuneena, etkä muista missä se meni. Polvessasi on kynnen kokoinen reikä, koska vedit lipat baarin portaissa. Menikö vähän liian lujaa? Onko hyvä pössis herätä putkasta, koska sammuit julkiselle paikalle ja poliisit kuskasivat sinut pois kuleksimasta?
Entä naurattaako silloin, kun huomaat, että olet julkaissut nettiin videoita tai kuvia itsestäsi vetämässä pohjia? Housuissasi on läikkä, koska kusit ohi. Heräät banaanipukuun pukeutuneen vierestä, koska tuli vedettyä muutama tequila liikaa. Tyyppi, jota et ole nähnyt aikoihin sanoo sinulle, että näytät "saatanan känniseltä ämmältä"...käykö mielessä, että olisi voinut ottaa ehkä muutaman vähemmän?
Huomaatko, että joka viikko facebook on täynnä dokauspäivityksiä ja kännikuvia? Onko kesäkeissi mahassa ympäri vuoden? Punottaako rapunaama, vaikka aurinko ei paista?
Monet jaksaa mussuttaa siitä, että on hirveää yleistystä, kun suomalaiset lokeroidaan kännääjiksi. Osaksi syy on siinä, että itse ruokimme tuota mielikuvaa jutuillamme. Toisaalta syy on yksinkertaisesti siinä, että meille, Petri Nygårdia tuota kansallissankaria lainatakseni, märkä maistuu. Sen lisäksi, että tilastojen mukaan vuotuinen alkoholinkulutuksemme on 10 litraa 100-prosenttista alkoholia per naama (http://www.stakes.fi/tilastot/tilastotiedotteet/2012/paihde/Kulutusennakko2011.pdf), väitettä tukee myös se, että joka saamarin kesä ja lätkätalvi, hittirenkutus on joku dokaamisesta kertova laulu.
Jalluu kossuu ja kaljaa. Hölkyn kölkyn! Me nostetaan maljaa!
Vähän jäissä, pienissä häissä. Aamuun asti.
Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin.
Ostetaan juomaa, vedetään perseet ja hoilataan. Eikä siinä mitään, joskus on päästävä nollaamaan. Kysymys onkin lähinnä siitä, että missä kulkee raja. Milloin hauska muuttuu surulliseksi?
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Keiden joukoissa seisot?
Mietin tässä yhtenä iltana onnellisuutta. Pulpahti mieleen muutamia näkyjä, jotka kuvaavat minua, 24-vuotiasta sinkkua.
Juoksen keskellä yötä niin kovaa, että pyörryttää. Luen, teen töitä, en saa nukuttua, mutta olen vahva ja minulla on päämääriä.
Tanssin, flirttailen ja humallun ystävien kanssa. Tänään käy flaksi. Olen kaunis, villi ja vapaa enkä välitä paskan vertaa siitä, mitä huomenna tapahtuu.
Ajan pyörällä. Elämän yksinkertaiset asiat hymyilyttävät. Viesti ystävältä, soitto äidiltä, kohteliaisuus tuntemattomalta. Tuuli puhaltaa kasvoilleni ja minusta tuntuu hyvältä.
Istun junassa ja katson maisemia. Mietin kaikkia onnellisia yhdessä, ja yhtäkkiä pakahdun tyhjyydestä, jota kukaan ei osaa täyttää. Voin fyysisesti pahoin, oksettaa.
Olenko normaali?
Kristiina Harjula kirjoittaa Hyvässä Terveydessä, että "normit paljastuvat parhaiten, kun ihminen tekee jotakin vallitsevien normien vastaisesti." Kun enemmistöllä on etuoikeus määritellä, mikä on normaalia, se luonnollisesti määrittelee itsensä normaaliksi ja vähemmistön poikkeukseksi.
Yksi elämän(i) ikuisuusaiheista tuntuukin olevan ihmisen sosiaalinen lokero. Varattu, naimisissa, perheellinen, sinkku. Erityisesti viimeinen luukku tuntuu aiheuttavan päänvaivaa niille, jotka eivät kuulu kyseiseen lokeroon. S-I-N-K-K-U. Mikä kummajainen on nainen tai mies, joka on onnellinen ilman kumppania ja lapsia?
Yleisin oletushan on se, että suhteessa elävä, juuri naimisiin mennyt tai lapsen saanut on onnellinen. Jos juuri eronnut tai vaikkapa keski-ikään ehtinyt sinkku sanoo olevansa onnellinen, sitä pidetään selittelynä. Puhumattakaan ikisinkuista. Ihminen, jolla ei ole koskaan ollut kumppania, on monien mielestä onneton, ongelma tai uhka.
Olen aina elänyt yksin, enkä tiedä haluanko, että asia muuttuu. Toisina päivinä kaikki toimii, toisina vähän vähemmän.
Ainoa asia, jonka tiedän, on se, että haaveilen onnellisuudesta, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mihin lokeroon kuulun tai en kuulu.
Kauniita ja rohkeita lainaten: Lisää shampanjaa maailmanlopulleni!
P.S
Harjulan koko artikkeli täältä: http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Nainen-miksi-elät-yksin/1487/
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Aika herätä!
Joka ikisen pitäisi aika ajoin pysähtyä paikoilleen, katsoa peiliin ja miettiä sitä kuka on ja mitä tekee.
Tämän jälkeen voi tunnistaa sen, mikä menee päin persettä ja sen, mikä on hyvin.
Lopuksi voi miettiä, miten ne asiat, jotka menee päin persettä voisi muuttaa niin, että ne menisivät hyvin.
Ei muuta. Katsokaa tää, mieluiten heti.
http://areena.yle.fi/tv/1594821
Tämän jälkeen voi tunnistaa sen, mikä menee päin persettä ja sen, mikä on hyvin.
Lopuksi voi miettiä, miten ne asiat, jotka menee päin persettä voisi muuttaa niin, että ne menisivät hyvin.
Ei muuta. Katsokaa tää, mieluiten heti.
http://areena.yle.fi/tv/1594821
lauantai 28. heinäkuuta 2012
Tällasta sais olla joka päivä
Pikkukaupungissa ei tapahdu mitään. Paitsi Suvi Teräsniska, Yölintu ja mukahauska kesäteatteriesitys. Ihmiset ovat juntteja, epäluuloisia, liimailevat rasistisia tarroja ja huutavat auton ikkunasta “Hyi saatana mitteen rumaat housut!”. Torilla pönöttää pari s-ryhmän baaria ja pillurallia surraavat amisautot luukuttavat bassoista jotakin kertapärstähuttua. Aaah, tuppukylät.
Vaan kuinka voikaan olla väärässä. Minulla on ollut teoria: paikoissa, joissa ei tapahdu mitään, ja eläköityvä ikäluokka vie kaupungin väkiluvusta leijonanosan, syntyy luovuutta ja ideoita, koska on pakko. Sain juuri todistaa teoriani todeksi.
Mikkelissä on piskuinen baari, KB eli Keskusbaari (loistava nimi by the way). Kerran viikossa baarissa järjestetään pubivisa. Aivan huippu, suorastaan työviikon kohokohta. Tämän viikon torstaina sain myös todistaa, että kaupungissa asuu muuta kuin mummoja ja pappoja. KB oli ääriään myöten täynnä nuoria, jotka olivat kerääntyneet katsomaan paikkakunnan Elvistä. Hintelää silmälasipäistä kaveria, joka sylki kovisräppiä sellaista tahtia, että oksat pois. Kolahti saman tien. En muista koskaan nauraneeni keikalla niin paljon. Nasevaa, suoraa, asiaa. Kiitos Ilkka!
Seuraavana päivänä jouduin (tai pääsin) töiden puitteissa Mikkelissä ensimmäistä kesää järjestettävään Kesäkatu-tapahtumaan. Tori oli perjantai-iltana ihan täynnä. Oli kaikenlaista puuhaa, ja suureksi yllätyksekseni myös opiskelijaikäisille. Dj soitti musaa ja kansalaisia kehotettiin tottelemattomuuteen maalaamalla graffiteja. Eksyin nettiin stalkkaamaan, mitä muuta samat tyypit ovat järjestäneet. Ulkoilmaelokuvia, bändi-iltoja, paneelikeskusteluja…
Mitä tästä opimme? Aina ei tarvita suuren maailman menoa, niille sattuu ja tapahtuu, jotka avaavat silmät ja nostavat perseen ylös penkistä. Mikkeli, jou.
Vaan kuinka voikaan olla väärässä. Minulla on ollut teoria: paikoissa, joissa ei tapahdu mitään, ja eläköityvä ikäluokka vie kaupungin väkiluvusta leijonanosan, syntyy luovuutta ja ideoita, koska on pakko. Sain juuri todistaa teoriani todeksi.
Mikkelissä on piskuinen baari, KB eli Keskusbaari (loistava nimi by the way). Kerran viikossa baarissa järjestetään pubivisa. Aivan huippu, suorastaan työviikon kohokohta. Tämän viikon torstaina sain myös todistaa, että kaupungissa asuu muuta kuin mummoja ja pappoja. KB oli ääriään myöten täynnä nuoria, jotka olivat kerääntyneet katsomaan paikkakunnan Elvistä. Hintelää silmälasipäistä kaveria, joka sylki kovisräppiä sellaista tahtia, että oksat pois. Kolahti saman tien. En muista koskaan nauraneeni keikalla niin paljon. Nasevaa, suoraa, asiaa. Kiitos Ilkka!
Seuraavana päivänä jouduin (tai pääsin) töiden puitteissa Mikkelissä ensimmäistä kesää järjestettävään Kesäkatu-tapahtumaan. Tori oli perjantai-iltana ihan täynnä. Oli kaikenlaista puuhaa, ja suureksi yllätyksekseni myös opiskelijaikäisille. Dj soitti musaa ja kansalaisia kehotettiin tottelemattomuuteen maalaamalla graffiteja. Eksyin nettiin stalkkaamaan, mitä muuta samat tyypit ovat järjestäneet. Ulkoilmaelokuvia, bändi-iltoja, paneelikeskusteluja…
Mitä tästä opimme? Aina ei tarvita suuren maailman menoa, niille sattuu ja tapahtuu, jotka avaavat silmät ja nostavat perseen ylös penkistä. Mikkeli, jou.
Kuunnelkaapa tämä. Toimii.
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Onni on musiikki, aurinko ja aamukahvi
Tuoksu väreilee sieraimiin, silmiä häikäisee, taustalla soi Bruce. Ah, nää aamut.
On se kumma, kuinka muutama taivasta kirkastava säde saa väsyneen viikonlopputyöläisen kesäpirkko- tuulelle. Heinäkuu on ollut päällisin puolin harmaa ja märkä, mikä ottaa huolella aivoon, kun on pyöräiltävä duuniin ja sadetakki on jäänyt kotiin. Mutta ai ai, kun herää auringonpaisteeseen, ja saa rauhassa tuijottaa vihreitä puita ja sinistä taivasta. Kahvi virkistää ja koko kropan täyttää käsittämätön onnentunne.
Tällä viikolla on muutenkin tapahtunut kauniita asioita: vähän väliä facebook on päivittynyt rakkaudentäyteisillä hääkuvilla. Vierailin duunin puolesta erään vahvan naisen kesämökillä, ja tajusin kuinka kaunis Suomi on. Puistonpenkkejä lämmittävät käsikynkässä kihertelevät, puhelimeen tulee soitto ystävältä, joka on juuri kokenut elokuvakohtauksen oikeassa elämässä.
Ihanaa Nina Perssonia lainatakseni: "You get what you give, and hell yes I've lived".
Muistakaa aistia ympäristöä ja olla onnellisia siitä mitä on, eikä onnettomia siitä mitä ei ole. Ihanaa sunnuntaita!
Terveisin,
hörhö, joka muisti taas miten hymyillään.
On se kumma, kuinka muutama taivasta kirkastava säde saa väsyneen viikonlopputyöläisen kesäpirkko- tuulelle. Heinäkuu on ollut päällisin puolin harmaa ja märkä, mikä ottaa huolella aivoon, kun on pyöräiltävä duuniin ja sadetakki on jäänyt kotiin. Mutta ai ai, kun herää auringonpaisteeseen, ja saa rauhassa tuijottaa vihreitä puita ja sinistä taivasta. Kahvi virkistää ja koko kropan täyttää käsittämätön onnentunne.
Tällä viikolla on muutenkin tapahtunut kauniita asioita: vähän väliä facebook on päivittynyt rakkaudentäyteisillä hääkuvilla. Vierailin duunin puolesta erään vahvan naisen kesämökillä, ja tajusin kuinka kaunis Suomi on. Puistonpenkkejä lämmittävät käsikynkässä kihertelevät, puhelimeen tulee soitto ystävältä, joka on juuri kokenut elokuvakohtauksen oikeassa elämässä.
Ihanaa Nina Perssonia lainatakseni: "You get what you give, and hell yes I've lived".
Muistakaa aistia ympäristöä ja olla onnellisia siitä mitä on, eikä onnettomia siitä mitä ei ole. Ihanaa sunnuntaita!
Terveisin,
hörhö, joka muisti taas miten hymyillään.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Vilma Viherpiipertäjä
Hesari uutisoi tänään, että tuoreen tutkimuksen mukaan kierrätys ja ympäristön kuormittamista vähentävät toimenpiteet kiinnostavat enemmän pienempi- kuin suurempituloisia. Lisäksi kierrätys kuulemma kiinnostaa vähemmän nuoria kuin vanhoja. Naiset ovat aktiivisempia kierrättäjiä kuin miehet.
Juu. Onhan näitä tutkimuksia. Useimmiten ahdistun vastaavista uutisista (tsekkaa postaus The age of stupid), mutta nyt sisälläni kuohuu lähinnä ylösnouseva kaksinaismoralismin ärsytys. Kuka näitäkin hemmetin tutkimuksia ja kyselyitä laatii?
”Hei, olen Vilma Viherpiipertäjä, 31-vuotias helsinkiläinen Kampista. Työskentelen Vihreiden puoluevaltuuskunnassa, Eurooppa-työryhmässä ja ministeri X:n erityisavustajana. Lisäksi kuulun ”Pelastakaa maailma ekosyömisellä” –työryhmään, jonka tarkoituksena on vireyttää pääkaupunkiseudun cityviljely-kulttuuria sekä luomu- ja lähiruuan tuotantoa. Opiskelen ympäristöpolitiikkaa. Sivuaineinani olen lukenut historiaa, valtio-oppia, kehitysmaatutkimusta, sosiologiaa, Etelä-Amerikan tutkimusta sekä kansanperinteitä. Harrastan pitsinnypläystä, keramiikkaa ja intialaista tanssia. Rakastan Eino Leinon runoja ja Elma-mummin raparperikiisseliä. Pyörä on viides raajani, ja paheeni on kotimainen design. Olen kasvissyöjä. Innostun uusista kulttuureista; olen reilannut Euroopassa, vuorikiipeillyt Himalajalla, syönyt kuoriaisia Chilessä ja maalannut posliinia Kiinassa. Mieleenpainuvin kokemukseni oli Siperian junassa, kun venäläismummo ennusti kädestäni. Haluan maailmaan rauhaa ja tasa-arvoa. Arvojani ovat ekologisuus, suvaitsevaisuus ja ymmärrys.”
Hienoa Vilma, olet upea ihminen, mutta liitelet hyvin kaukana todellisuudesta, jossa suurin osa elää. Samalla kun päivitämme kaupungin trendikkäimmässä kasvisravintolassa facebookia älypuhelimella ja nautimme 20 euron luomuperunoista hamppu-kaftaani päällä, lähiön Prismassa kuuden lapsen yksinhuoltajaäiti pohtii ostaako kolmen euron meetvursti-pizzan vai eilen vanhentuneen kahden euron kinkkukiusauksen perheelleen ruuaksi.
Koulutus ja ekoilu ovat rikkaiden tai lainaksi elävien köyhien opiskelijoiden etuoikeuksia. Luomuruoka ja pyöräily on niille, jotka asuvat lähellä kaikkea, ja joiden ei tarvitse kuskata monipäistä lapsilaumaa halvan omakotitaloalueen ja kuolleen pikkukaupungin palveluiden välillä.
Tero Kartastenpää, pöllin ideasi ja julistan, että kierrätys on paskaa! Paskaa on myös ekoperunat ja ympäristön kuormitusta vähentävät toimenpiteet.
Terveisin,
Roivis, joka opiskelee kansainvälisiä suhteita, kriisinhallintaa, kestävää kehitystä ja kulttuuria. Harrastaa joogaa, pesee astiat ekoverillä ja pyöräilee töihin.
Juu. Onhan näitä tutkimuksia. Useimmiten ahdistun vastaavista uutisista (tsekkaa postaus The age of stupid), mutta nyt sisälläni kuohuu lähinnä ylösnouseva kaksinaismoralismin ärsytys. Kuka näitäkin hemmetin tutkimuksia ja kyselyitä laatii?
”Hei, olen Vilma Viherpiipertäjä, 31-vuotias helsinkiläinen Kampista. Työskentelen Vihreiden puoluevaltuuskunnassa, Eurooppa-työryhmässä ja ministeri X:n erityisavustajana. Lisäksi kuulun ”Pelastakaa maailma ekosyömisellä” –työryhmään, jonka tarkoituksena on vireyttää pääkaupunkiseudun cityviljely-kulttuuria sekä luomu- ja lähiruuan tuotantoa. Opiskelen ympäristöpolitiikkaa. Sivuaineinani olen lukenut historiaa, valtio-oppia, kehitysmaatutkimusta, sosiologiaa, Etelä-Amerikan tutkimusta sekä kansanperinteitä. Harrastan pitsinnypläystä, keramiikkaa ja intialaista tanssia. Rakastan Eino Leinon runoja ja Elma-mummin raparperikiisseliä. Pyörä on viides raajani, ja paheeni on kotimainen design. Olen kasvissyöjä. Innostun uusista kulttuureista; olen reilannut Euroopassa, vuorikiipeillyt Himalajalla, syönyt kuoriaisia Chilessä ja maalannut posliinia Kiinassa. Mieleenpainuvin kokemukseni oli Siperian junassa, kun venäläismummo ennusti kädestäni. Haluan maailmaan rauhaa ja tasa-arvoa. Arvojani ovat ekologisuus, suvaitsevaisuus ja ymmärrys.”
Hienoa Vilma, olet upea ihminen, mutta liitelet hyvin kaukana todellisuudesta, jossa suurin osa elää. Samalla kun päivitämme kaupungin trendikkäimmässä kasvisravintolassa facebookia älypuhelimella ja nautimme 20 euron luomuperunoista hamppu-kaftaani päällä, lähiön Prismassa kuuden lapsen yksinhuoltajaäiti pohtii ostaako kolmen euron meetvursti-pizzan vai eilen vanhentuneen kahden euron kinkkukiusauksen perheelleen ruuaksi.
Koulutus ja ekoilu ovat rikkaiden tai lainaksi elävien köyhien opiskelijoiden etuoikeuksia. Luomuruoka ja pyöräily on niille, jotka asuvat lähellä kaikkea, ja joiden ei tarvitse kuskata monipäistä lapsilaumaa halvan omakotitaloalueen ja kuolleen pikkukaupungin palveluiden välillä.
Tero Kartastenpää, pöllin ideasi ja julistan, että kierrätys on paskaa! Paskaa on myös ekoperunat ja ympäristön kuormitusta vähentävät toimenpiteet.
Terveisin,
Roivis, joka opiskelee kansainvälisiä suhteita, kriisinhallintaa, kestävää kehitystä ja kulttuuria. Harrastaa joogaa, pesee astiat ekoverillä ja pyöräilee töihin.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Suomalainen nainen avautuu.
Sosiaalinen media on kyllä aikamoinen. Kuulostaa ehkä mummolta, mutta internet on pelottava.
Annan kaksi esimerkkiä:
1. Ystäväni soittaa ja nauraa ääneen sitä, kuinka huvittava äitini on ollut eilen aamulla. HÄH? Tämähän tapahtui vanhempieni luona, joten mistä sinä tiedät, mikä on hauskaa? Niin tietysti. Helskutin statuspäivitykset ja yli-innokas Facebookkaaja-isäni.
2. Tämä esimerkki saa luvan olla myös aasinsilta ystäväni pyyntöön. Hän toivoi, että kun kerran suomalaisista miehistä oli juttua, pitää kirjoittaa myös naisista. Tasa-arvon nimissä siis.
Havaitsin, että vain suomalainen nainen voi:
P.S. Fanitan oikeasti Teroa, ja suosittelen lukemaan Kartastenpään uusimman kolumnin Trendistä.
Annan kaksi esimerkkiä:
1. Ystäväni soittaa ja nauraa ääneen sitä, kuinka huvittava äitini on ollut eilen aamulla. HÄH? Tämähän tapahtui vanhempieni luona, joten mistä sinä tiedät, mikä on hauskaa? Niin tietysti. Helskutin statuspäivitykset ja yli-innokas Facebookkaaja-isäni.
2. Tämä esimerkki saa luvan olla myös aasinsilta ystäväni pyyntöön. Hän toivoi, että kun kerran suomalaisista miehistä oli juttua, pitää kirjoittaa myös naisista. Tasa-arvon nimissä siis.
Havaitsin, että vain suomalainen nainen voi:
- Viettää tyttöjeniltaa, kumota hävettävän monta alkoholiannosta, selvitä yksin taksilla kotiin ja päätyä jostain syystä päivittämään omaa blogiaan seuraavalla tekstillä:
"Tero Kartastenpää, olet paksapää, olet ärsyttävä ylimielinen snobi, olet muka olevinasi. Ja silti niin usein olet oikeassa. Tai ainakin osut asian ytimeen. Kun istun yksin koneen ääressä kello 3.58 (aamuyöstä) ja pohdin elämää illan huurteisten inspiroimana, väkisin käy mielessä, että entä jos olisikin joku, joka ottaisi avosylin vastaan turmeltuneen känniääliön. Hoivaisi, katsoisi, että muistaa pestä naaman ja hampaat. Käpertyisi viereen. Sinkkuilu on mahtavaa, en kiellä. Saa tulla ja mennä mielensä mukaan, on ystäviä, jotka arvostavat..." (Lisättäköön tähän vielä, että onneksi känniääliö ei tajunnut julkaista koko tekstiä silloin aamuyöstä).
- Juoda saman verran kuin mies, tai ehkä jopa enemmän.
- Lyödä ja puukottaa ja ottaa itsekin turpaan vähän väliä (Matti ja Mervi, mitähän tähän nyt sanoisi.)
- Esiintyä eroottisena tanssijana, pukeutua pinkkeihin pitsiunelmiin ja poseerata pelti kiinni Seiskan netti-tv:ssä, ja silti pokata yksi maan vaikutsvaltaisimmista poliitikoista. (Go Tuksu!)
- Seistä Prisman pihalla crocsit jalassa ja kytätä pahantuulisena parkkiin ajavaa öky-autoa: *Hittojakos tuut tänne pröystäilemään, moukka!*
- Ostaa Stockan Herkusta pakastepussin ja käydä pokkana kalatiskiltä pyytämässä sen täyteen jäitä.
- Olla puhevikainen ja amerikkalaisen talk-show -isännän näköinen presidentti ja silti uskottava.
- Tyhjentää mökin paskahuussin, kun poikaystävä ja kaverit eivät pysty.
- Kasvattaa lapsen, käydä koulussa ja töissä samaan aikaan, kirjoittaa gradun valmiiksi, juosta maratoneja ja olla siedettävä ihminen kaiken tämän jälkeen. (Niin ja kaunis ja fiksunkin vielä)
P.S. Fanitan oikeasti Teroa, ja suosittelen lukemaan Kartastenpään uusimman kolumnin Trendistä.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Jatkuu...
Tiedättehän ne yöt, kun ei saa unta ja pyörii vaan ympyrää omassa sängyssä? Syntyy tyhmiä päähänpistoja.
No viime yönä välähti todella kirkkaasti, joten ajattelin jakaa ajatuksen, joka sopii mainiosti myös tämän aamun Turun Sanomien uutiseen:
”Viestintävirasto on antanut ensimmäistä kertaa kolmelle tv-kanavalle huomautuksen liiallisesta mainonnasta. Virasto antoi huomautuksen MTV3:lle, Neloselle ja TV5:lle”.
Mainokset, nuo ärsyttävät pirulaiset. Jäävät päähän vaikka kuinka yrittäisi estää. Tässäpä siis kuningasidea: keskustelua mainoslauseilla! (Näistä tuli tosi härskejä, mutta vikahan ei ole minussa vaan mainostajissa).
-Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös?
-Tietysti, Pauligin.
-Taitaa tyttö tietää, että nurkan takana olis patukkaa tarjolla.
-Jotkut tykkää muhkummasta.
-Seuraavaksi haluat kai yhden Rieseneistäni?
-Sinä päätät, visa avaa tulevaisuuden.
-Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa.
-Siwalletuun hintaan. Tunnet vain rakkauden. Maistuis varmaan sullekin?
-Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä.
-Unelmista totta. Niin hyvää ettei sanotuksi saa. Illaksi kotiin.
-Siististi cool! Koska olet sen arvoinen.
-Kasva isoksi, älä aikuiseksi.
-Yllättävän lähellä.
-Kestää, kestää ja kestää.
-Tää on Pastiroll päivä, päivä joka muistetaan!
-Elämyksiä ja Ykkösbonusta.
-Nopeaa ja mukavaa on asiointi!
-Miehille, jotka kulkevat omia polkujaan.
Mitä tästä siis opimme? Ehkä ihan hyvä, että viestintävirasto vähän huomauttelee. Niin ja, kiinnostuneille tiedoksi, kaikki yllä mainitut ovat siis suoria sitaatteja eri mainoksista. Eli jos vaivaa tekemisen puute, voi vaikka iltapuhteeksi selvittää, keiden mainoksista on kyse.
”Viestintävirasto on antanut ensimmäistä kertaa kolmelle tv-kanavalle huomautuksen liiallisesta mainonnasta. Virasto antoi huomautuksen MTV3:lle, Neloselle ja TV5:lle”.
Mainokset, nuo ärsyttävät pirulaiset. Jäävät päähän vaikka kuinka yrittäisi estää. Tässäpä siis kuningasidea: keskustelua mainoslauseilla! (Näistä tuli tosi härskejä, mutta vikahan ei ole minussa vaan mainostajissa).
-Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös?
-Tietysti, Pauligin.
-Taitaa tyttö tietää, että nurkan takana olis patukkaa tarjolla.
-Jotkut tykkää muhkummasta.
-Seuraavaksi haluat kai yhden Rieseneistäni?
-Sinä päätät, visa avaa tulevaisuuden.
-Se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa.
-Siwalletuun hintaan. Tunnet vain rakkauden. Maistuis varmaan sullekin?
-Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä.
-Unelmista totta. Niin hyvää ettei sanotuksi saa. Illaksi kotiin.
-Siististi cool! Koska olet sen arvoinen.
-Kasva isoksi, älä aikuiseksi.
-Yllättävän lähellä.
-Kestää, kestää ja kestää.
-Tää on Pastiroll päivä, päivä joka muistetaan!
-Elämyksiä ja Ykkösbonusta.
-Nopeaa ja mukavaa on asiointi!
-Miehille, jotka kulkevat omia polkujaan.
Mitä tästä siis opimme? Ehkä ihan hyvä, että viestintävirasto vähän huomauttelee. Niin ja, kiinnostuneille tiedoksi, kaikki yllä mainitut ovat siis suoria sitaatteja eri mainoksista. Eli jos vaivaa tekemisen puute, voi vaikka iltapuhteeksi selvittää, keiden mainoksista on kyse.
maanantai 9. heinäkuuta 2012
Metsien miehet
Viime päivinä on sattunut kummia juttuja, jotka ovat saaneet minut miettimään vastakkaisen sukupuolen edustajia. Matteja ja Teppoja, Veskua, Tauskia, juoppoja, vaimonhakkaajia, ujoja, sosiaalisesti kelvottomia äänekkäitä juntteja, herkkiä rakastajia, hauskoja huumoriveikkoja, vaatimattomia ja lahjakkaita – suomalaisia miehiä.
Päädyin siihen, että vain suomalainen mies:
Tähän loppuun haluan antaa teille pienen mielikuvan maustettuna Gunnareitten Knockin on Heaven’s Doorilla. On kitara, on isoveljen vanhaan farkkuliiviin pukeutunut pitkätukkainen teinipoika, joka haisee hieltä, rasvalta ja testosteronilta. Sillä on asennetta ja se on päättänyt, että siitä tulee vielä jotakin, vaikka henki menisi. Perkele!
Päädyin siihen, että vain suomalainen mies:
- Viheltää sinulle vasta sitten, kun olet jo hyvin kaukana kuuloetäisyydeltä ja niin, että vihellys ei ole vihellys, vaan säälittävä tuhnu puhallus. (Jos karvamaha vihellät, niin vihellä nyt jumankauta edes kunnolla!!)
- Puhuu kanssasi, mutta katsoo seinään takanasi.
- Rakentaa uskomattoman masiinan yksin omin käsin, ja kuittaa sen vaatimattomasti ”puuhailuna”.
- Osallistuu Satuhäät –ohjelmaan, leikkii pehmoleluilla, pukeutuu satuhahmoksi omiin häihinsä, ja kutsuu vaimoaan poniksi. (Siis MITÄ??!!)
- Esiintyy oransseissa vakosamettihousuissa karaokessa taiteilijanimellä Topsuli, ja laulaa päin persettä mutta täysillä.
- Vääntää huippuaamiaisen ja tuo sen sänkyyn, koska haluaa lievittää edellisillan jorauksesta johtuvaa krapulamorkkista.
- Lähettää sinulle seuraavan viestin: ”Kysyin eilen tukevassa humalassa yhdeltä tytöltä, että saanko halata sitä, koska se näytti vähän sulta. Tyttö oli jokseenkin kiusaantunut, kun kutsuin sitä serkuks” (Siis voiko tästä tulla muuta kuin hyvälle tuulelle?)
- Saa sinut itkemään kertomalla, että vaimot jätti, kaverit lähti, ura hiipui ja urheilijasta muuttui alkoholisti, mutta tahto ja rehellisyys jäivät. (Vesku Loiri, siinä vasta mies).
- Seurustelee seitsemän vuotta ja sitten kosii tyttöystäväänsä veneessä juhannusaattona. (Tommi, oot sankari!)
Tähän loppuun haluan antaa teille pienen mielikuvan maustettuna Gunnareitten Knockin on Heaven’s Doorilla. On kitara, on isoveljen vanhaan farkkuliiviin pukeutunut pitkätukkainen teinipoika, joka haisee hieltä, rasvalta ja testosteronilta. Sillä on asennetta ja se on päättänyt, että siitä tulee vielä jotakin, vaikka henki menisi. Perkele!
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
The age of stupid
Raivostuttaa taas ihan törkeästi, että varoituksena vaan, aion oksentaa pahan olon ulos nyt.
Jos nyt rehellisiä ollaan (samalla peiliin katsoen), kaikki huonosti menevät asiat juontavat juurensa ihmisluonnon itsekkyyteen. Mutta silti on sellainen olo, että voisi vähän läpsiä koneistoja naamalle ja huutaa, että: ”Hereille nyt, mitä vittua te oikein teette?!”
Tässä vaiheessa äiti yleensä sanoo, että ”älähän nyt, kaikki sukupolvet painivat samojen juttujen kanssa, ja ihan hyvin meillä loppupeleissä menee”.
Äidit ovat yleensä oikeassa, joten taidanpa valita vaihtoehdon B) ja juoda pari lonkkua. Kippistä vaan kaikille!
P.S. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että haluaa vääntää veistä haavassa, näiden artikkelien kanssa hoituu suht kivuliaasti.
On todella turhauttavaa lukea näitä samoja uutisia kerta toisensa jälkeen. Rion ilmastokokouksessa ei tietenkään saatu mitään kunnollista aikaiseksi, koska maat olivat niin eri viivoilla intressiensä kanssa. EU:lla menee miten menee, ja Syyriassa asiat on todella surkeasti. Siihen kun laitetaan vielä kermana kakun päälle oman maan lama ja irtisanomiset, onkin alkava viikko mukavasti pilalla.
Ahdistusta lisää se, että asioista pitäisi meuhkata, mutta ei huvittaisi olla se suu vaahdossa saarnaava elämäntapaintiaani. Sellainen nimittäin tekee ihmisten olon todella kiusaantuneeksi.
En tiedä kumpi olisi parempi (tai pahempi) vaihtoehto. Se, että A) päättäisi joka toinen päivä, että yksilön teoilla on merkitystä, ja joka toinen päivä, että mitään ei ole tehtävissä, vai B) olisi autuaan tietämätön ja vaan söisi, joisi ja bailaisi välittämättä mistään.
En tiedä kumpi olisi parempi (tai pahempi) vaihtoehto. Se, että A) päättäisi joka toinen päivä, että yksilön teoilla on merkitystä, ja joka toinen päivä, että mitään ei ole tehtävissä, vai B) olisi autuaan tietämätön ja vaan söisi, joisi ja bailaisi välittämättä mistään.
Jos nyt rehellisiä ollaan (samalla peiliin katsoen), kaikki huonosti menevät asiat juontavat juurensa ihmisluonnon itsekkyyteen. Mutta silti on sellainen olo, että voisi vähän läpsiä koneistoja naamalle ja huutaa, että: ”Hereille nyt, mitä vittua te oikein teette?!”
Tässä vaiheessa äiti yleensä sanoo, että ”älähän nyt, kaikki sukupolvet painivat samojen juttujen kanssa, ja ihan hyvin meillä loppupeleissä menee”.
Äidit ovat yleensä oikeassa, joten taidanpa valita vaihtoehdon B) ja juoda pari lonkkua. Kippistä vaan kaikille!
P.S. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että haluaa vääntää veistä haavassa, näiden artikkelien kanssa hoituu suht kivuliaasti.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Rakkauden kerskakuluttajat
Piti kirjoittaa supermarketahdistuksesta ja pienkauppojen sortamisesta, vaan enpä kirjoitakaan, vielä.
Nyt on aika rakkaudelle. Paistava aurinko ja mehukkaat mansikat ovat luultavasti pehmentäneet pääni, mutta kaikki kaipaa joskus lempee. (Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, että katsoin eilen netti-tv:stä kolme tuntia Unelmien poikamiestä). Olen viime aikoina tehnyt aika kattavaa analyysia tosi-tv:n deittiohjelmien vaikutuksista erityisesti naisiin. Useiden tutkimusten mukaan jatkuva rakkaushömppäohjelmien tuijottaminen muuttaa naisten käsityksiä seurustelusuhteista. Odotukset nimittäin liitelevät jossain ihan muualla kuin maanpinnalla. On jopa sanottu, että ohjelmilla on ainakin välillinen vaikutus suuriin avioerolukuihin. Amerikassa tämä varmasti pitää paikkansa, mutta Suomen kohdalla en ole ollut aivan varma, en ennen kuin luin uusimman NYT:n jutun sokkotreffeistä.
NYT:n rakkaudenlähettiläät olivat ottaneet asiakseen yhdistellä hakijoita parhaansa mukaan ja järjestää mahdollisimman monet treffit. Lopulta aikaan saatiin vain noin sadat tärskyt, koska ohareita ja peruutuksia tuli niin paljon. Mielestäni luku on aika surullinen. Ovatko ihmiset todella niin ennakkoluuloisia ja tuomitsevia, että toiselle ei anneta edes mahdollisuutta?
Aika tylyä oli mielestäni myös se, että monet sanoivat soronoo heti tapaamisen ensimetreillä. "Sorisäetoomuuntyypppiiiii".
Ei ihme, ettei nelikymppisellä miehellä, joka syö lohturuuakseen ryynimakkaraa, ole mitään tsäänssejä, kun naisten vertailukohtana on lihaksikas ruusuja jakava lentäjä. Ja ketä kiinnostaa lämmennyt pussi-cava sateessa, jos jossain odottelee prinssi, joka vie sinut ekoilla treffeillä kuuhun? Haloo lehmät!
Toisaalta, aika tylysti karsii minunkin leikkurini. "
Asuu liian kaukana, pitää eri asioista, liian hyvännäköinen, fiksu ja vielä kivakin, hirveet kaverit, turha vaiva". Lempiselitykseni on se, että tosirakkaus ei ole tarkoitettu kaikkien nautittavaksi.
Tosirakkaus. Siinä se ongelma varmaan onkin. Olemme luoneet nykyisessä individualistisessa maailmassamme rakkaudelle niin korkeat määritelmät, että kukaan ei mukaudu niihin. Rakkautta kulutetaan kuten alennusmyyntien vaatteita. Kun rytky alkaa näyttää epätrendikkäältä, ostetaan tilallle uusi ja hienompi. Tai jos se hajoaa, ei yritetä korjata, vaan viskataan tylysti roskiin. Kierrätyskään ei kauhean monelle kelpaa, koska joku on jo käyttänyt. Pitäisi olla spesiaali, uusi, hieno, sellainen, jota ei ole kenelläkään muulla.
Katsastakaahan tämä yhtye, täyttä asiaa.
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Enkä muuten varmasti twiittaa.
Tältä tuntuu olla nykyaikainen. Hämmentävää.
Päivittelimme tänään töissä sitä, kuinka sosiaalinen media on muuttanut journalismia. Sinällään täysin kivikautinen aihe, koska emme todellakaan ole ensimmäisiä, jotka tämän ovat hoksanneet (kaikki aiheet vanhenevat nykyään sekunnissa). Angstailinpa kuitenkin kovaan ääneen jatkuvasti kiihtyvää maailmanmenoa ja netissä jumittavia tyyppejä, jotka käyttävät päivänsä keräämällä tykkäyksiä.
Mutta kappas, tässä minä istun kipeällä häntäluullani ja luon ensimmäistä blogitekstiäni. Mitä hemmettiä?
Vaikka olen jo pitkän tovin norkunut toisten sivuilla ja naureskellut kaiken maailman päivän asuille ja ruokalautasten kuville, en ole voinut välttyä tosiasioilta. Blogit ja Facebook ovat pirun hyviä ja nopeita foorumeita tiedon ja ajatusten jakamiselle. Sen lisäksi että ne tavoittavat huomattavasti enemmän, ne ovat usein paljon houkuttelevammin tehty kuin vaikkapa maakunnan tai pikkukaupungin lehden nettisivut.
No joo. Tämä olkoon sosiaalinen koe. Pysyäkseni ajan hermoilla, avaan maailmankatsomustani bloggerin verran, vaikka minulla ei välttämättä ole mitään erityistä asiaa. En myöskään ole hauska, leivo kakkuja tai rakasta shoppailua yli kaiken. Omistan surkean kameran, eikä vanhalla Nokian rämälläni postailla retroja instagramkuvia torikirsikoista.
Päivän asuni on useimmiten tylsä, mutta olen sen verran hipsteri, että tykkään Flow-festivaalista, Berliinistä ja kangaskasseista.
I'll be back, mutta Twitteriin en sekaannu.
Hei jos ette usko minua, uskokaa Teroa. Kiitos Paskapää! http://ylioppilaslehti.fi/2012/02/twitter-on-paskaa/
Päivittelimme tänään töissä sitä, kuinka sosiaalinen media on muuttanut journalismia. Sinällään täysin kivikautinen aihe, koska emme todellakaan ole ensimmäisiä, jotka tämän ovat hoksanneet (kaikki aiheet vanhenevat nykyään sekunnissa). Angstailinpa kuitenkin kovaan ääneen jatkuvasti kiihtyvää maailmanmenoa ja netissä jumittavia tyyppejä, jotka käyttävät päivänsä keräämällä tykkäyksiä.
Mutta kappas, tässä minä istun kipeällä häntäluullani ja luon ensimmäistä blogitekstiäni. Mitä hemmettiä?
Vaikka olen jo pitkän tovin norkunut toisten sivuilla ja naureskellut kaiken maailman päivän asuille ja ruokalautasten kuville, en ole voinut välttyä tosiasioilta. Blogit ja Facebook ovat pirun hyviä ja nopeita foorumeita tiedon ja ajatusten jakamiselle. Sen lisäksi että ne tavoittavat huomattavasti enemmän, ne ovat usein paljon houkuttelevammin tehty kuin vaikkapa maakunnan tai pikkukaupungin lehden nettisivut.
No joo. Tämä olkoon sosiaalinen koe. Pysyäkseni ajan hermoilla, avaan maailmankatsomustani bloggerin verran, vaikka minulla ei välttämättä ole mitään erityistä asiaa. En myöskään ole hauska, leivo kakkuja tai rakasta shoppailua yli kaiken. Omistan surkean kameran, eikä vanhalla Nokian rämälläni postailla retroja instagramkuvia torikirsikoista.
Päivän asuni on useimmiten tylsä, mutta olen sen verran hipsteri, että tykkään Flow-festivaalista, Berliinistä ja kangaskasseista.
I'll be back, mutta Twitteriin en sekaannu.
Hei jos ette usko minua, uskokaa Teroa. Kiitos Paskapää! http://ylioppilaslehti.fi/2012/02/twitter-on-paskaa/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)